Älä sekoa!

Hyvähän meikämandariinin on täällä sosiaalisessa isolaatiossa olla; ei ole lapsia tai nuorisoa kotona, joita täytyy hoitaa, joiden koulunkäyntiä pitäisi tukea, joille antaa läheisyyttä, rakkautta, huomiota ja ruokaa. Ei ole oikeita etätöitä eikä iäkkäitä vanhempia elossa, joiden puolesta hätäilisi ja hermoilisi ja, joita haluaisi auttaa. Mikäs tässä on sohvalla pulskistuessa ja – energiasätkyn iskiessä – puuhastella lojuvien dokumenttikasojen seassa tai muiden kodin rästitehtävien parissa. Voin myös lähteä landelle, se kun sijaitsee täällä Uudenmaan rajojen sisällä. Ihanaa on myös elellä laatuaika kivan miehen kanssa. Sitten on myös aivan mainiota pystyä valokuvaamaan niin paljon kuin vain ikinä haluaa. Katukuvaustakin voisi harrastaa – ja ehkä pitäisikin – ja dokumentoida tätä poikkeustilaa. Lisäksi kotonani on myös kaikenlaisia liikuntavälineitä ja painoja sikäli kun innostuisin vähän pumppailemaan. Eilen olin myös ulkona lenkillä, ekaa kertaa sataan vuoteen (sen tunnen nyt reisilihaksissani!). Kuntosalin laitoin hyllylle, sain niin paljon ohjeita ja varottavia kommentteja asiasta. En ihan vielä kuulu yli 7-kymppiseen riskiryhmään, niin silti täytyy olla varovainen. Mutta summa summarum; omalta osaltani ei siis todellakaan ole mitään valittamista.

Kaikesta edellämainitusta huolimatta eläydyn täysin sydämin heihin, etenkin juuri lapsiperheisiin, jotka tällä hetkellä kamppailevat noiden kaikenlaisten vaatimusten ja multitehtävien kanssa. Tyttäreni Lindan tilanteeseen esim. ei voi äitinä olla eläytymättä; eloisat ja nälkäiset teinit ovat kotona etäkoulussa ja hänellä itsellään on omat vaativat etätyöt, jotka edellyttäisivät rauhaa ja keskittymistä. Ymmärrän, että välillä tekis mieli repiä pelihousut. Yritän antaa rauhoittavaa etämyötätuntoa ja -tukea, mitä muutakaan oikein voin. Tässä on otettava päivä kerrallaan ja muistettava, että – vaikka sitä nyt onkin vaikea uskoa – aika menee hirveetä vauhtia, itse asiassa koko elämä menee niin kovaa vauhtia, että ihan huimaa. Kohta teinit lentävät kotoa ja itse on eläkkeellä ja ihmettelee, miten ihmeessä elämä voi olla näin lyhyt (terv. nimimerkki ”kokemusta on”). Yritetään nyt vaan tehdä juuri tästä päivästä niin hyvä kuin voidaan näissä olosuhteissa, ei tässä muuta oikein voi. Pää kylmänä, sydän lämpimänä, älä sekoa!

Alla aiemmin ottamani pari kuvaa, pitkäveteinen ja sekoava – olkoon nämä kuvat empatian osoitukseni kaikille, jotka näitä ilmiöitä kokevat.

Asu: jumpsuit by Katri Niskanen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.