Vihertää

Kevät tuo toivoa elämään. Corona-aika on vetänyt monen mielen matalaksi ja välillä minutkin valtaa uskonpuute tulevaan ja parempaan. Onneksi toivottomuuden tunteet ryöpsähtävät suhtharvoin ja häviävät sitten taas aika nopsaa. Järki voittaa ja ymmärtää, että ei itsellä ole mitään hätää – vähän tylsää vaan. Eikä oikeestaan ois niin tylsääkään, jollei päästäisi itseään sellaiseen ryhtymisrajoitteisuuden tilaan. Voishan tässä touhuta aika paljon kaikkea, vaikka suunnitellut jutut peruuntuivatkin/siirtyivätkin. Tiedän nimittäin jo nyt, että sitten kun normielämä taas alkaa ja tapahtumia, matkoja ym. alkaa kertyä, minua tulee harmittamaan, etten käyttänyt tätä aikaa hyväkseni paremmin. Ihminen on….

Mutta siis, aloitin toteamalla kevään tuovan toivoa. Se on kyllä totta ainakin minun osaltani . ”Karanteenista” huolimatta käväisimme landella tsekkaamassa, missä kunnossa mökki on. Siellähän se pönöttää kukkulalla järven rannalla. Piha odottaa haravointia ja muutenkin paikkaa vois alkaa laittaa kesäkuntoon. Kartoitin vähän, mitä ulkokasveja sinne voisi hankkia ja mitä kaikkea muuta siellä tarttis tehdä. Kunhan tässä vähän vielä lämpenee, niin tulemme viettämään siellä enemmän aikaa.

Landella hiffasin, että luonto on todella alkanut herätä, joihinkin puihin oli tullut jo silmuja ja muutama pikkukukkanen pilkisti värikkäästi metsikön ja pihanurtsin reunamilla. Näinpä vielä muutaman sinivuokonkin. Luonto herää totta tosiaan.

Keväisin herään aina tarkkailemaan omaa kehoani vähän paremmin. Varsinkin tänä keväänä olen lipsuillut aika lailla esimerkiksi ruokavalion suhteen. Kerroin aikaisemmin, että olen lopettanut lihansyönnin, mutta tämä muutos ei vielä ole taannut terveellistä ruokavaliota. Tai oikeastaan itse perusruokavalio ei ole ollut kovinkään pöhkö, mutta ne välipalat ja napostelut. Apua, miten vaikeeta on luopua sokerista, väärästä rasvasta tai muusta sellaisesta. Tässä ”karanteenimummon” sohvaelämässä on ollut niin helppoa pistää suuhun muutama ylimääräinen pikkuleipä, pulla, nami ja jäde. Ja kun normaali arkiliikunta on vähentynyt, niin kyllähän se sitten vyötärössä ja housunnapeissa tuntuu.

Nyt olen siis skarpannut; kaivoin blenderin esiin ja täytin varastot hedelmillä, vihanneksilla, raejuustolla ynnä muilla kevätruokavalioon sopivilla aineksilla. Olen menneen viikon ajan valmistanut itselleni ihania vihersmoothieita välipalaksi, enkä ole lainkaan syönyt noita aiemmin luettelemiani herkkuja. Aluksi minun oli vaikea vastustaa esim. Ekin iltapäiväpullakahveja (!), mutta nopeasti sitä taas tottuu. Nyt ei enää tee ollenkaan vaikeaa olla puhtaammalla linjalla.

Ei tässä muuta – vihreämpää ja virkeämpää kevättä kohti!

Uusi aamurutiini

Minulle on tässä hiljaiselossa muodostunut jokunen uusi rutiini. Yhden uuden tavan seurauksia on ollutkin nähtävillä instatililläni. Olen nimittäin aamuisin, mutteripannun pulputellessa hellalla, alkanut tutkiskella asunnon pieniä yksityiskohtia vähän niinkuin vastaherännein silmin.

Kyllähän minä asuntoni tunnen ja kaikki roinat ja somistukset ynnämuut ovat ihan omilta jäljiltäni siellä, missä milloinkin ovat. Mutta nyt olen löytänyt monista yksityiskohdista itselleni ”mielenkiintoisia” kuvauskohteita.

Aloitan keittiöstä, mutta aamuiset tutkimushetket ja -retket tulevat varmasti jatkumaan huoneesta toiseen. Odotettavissa ei siis ole mitään tyylikkäitä sisustuslehtikuvia – päinvastoin! Tykkään sekoittaa vanhaa ja uutta, rosoista ja sliipattua, arvokasta ja arvotonta (usein juuri euroissa mitattu arvoton on minulle se kaikkein arvokas!). Alla muutama esimerkki, vassoguu!

Hyvää pääsiäistä – pysykää terveinä💖

Älä sekoa!

Hyvähän meikämandariinin on täällä sosiaalisessa isolaatiossa olla; ei ole lapsia tai nuorisoa kotona, joita täytyy hoitaa, joiden koulunkäyntiä pitäisi tukea, joille antaa läheisyyttä, rakkautta, huomiota ja ruokaa. Ei ole oikeita etätöitä eikä iäkkäitä vanhempia elossa, joiden puolesta hätäilisi ja hermoilisi ja, joita haluaisi auttaa. Mikäs tässä on sohvalla pulskistuessa ja – energiasätkyn iskiessä – puuhastella lojuvien dokumenttikasojen seassa tai muiden kodin rästitehtävien parissa. Voin myös lähteä landelle, se kun sijaitsee täällä Uudenmaan rajojen sisällä. Ihanaa on myös elellä laatuaika kivan miehen kanssa. Sitten on myös aivan mainiota pystyä valokuvaamaan niin paljon kuin vain ikinä haluaa. Katukuvaustakin voisi harrastaa – ja ehkä pitäisikin – ja dokumentoida tätä poikkeustilaa. Lisäksi kotonani on myös kaikenlaisia liikuntavälineitä ja painoja sikäli kun innostuisin vähän pumppailemaan. Eilen olin myös ulkona lenkillä, ekaa kertaa sataan vuoteen (sen tunnen nyt reisilihaksissani!). Kuntosalin laitoin hyllylle, sain niin paljon ohjeita ja varottavia kommentteja asiasta. En ihan vielä kuulu yli 7-kymppiseen riskiryhmään, niin silti täytyy olla varovainen. Mutta summa summarum; omalta osaltani ei siis todellakaan ole mitään valittamista.

Kaikesta edellämainitusta huolimatta eläydyn täysin sydämin heihin, etenkin juuri lapsiperheisiin, jotka tällä hetkellä kamppailevat noiden kaikenlaisten vaatimusten ja multitehtävien kanssa. Tyttäreni Lindan tilanteeseen esim. ei voi äitinä olla eläytymättä; eloisat ja nälkäiset teinit ovat kotona etäkoulussa ja hänellä itsellään on omat vaativat etätyöt, jotka edellyttäisivät rauhaa ja keskittymistä. Ymmärrän, että välillä tekis mieli repiä pelihousut. Yritän antaa rauhoittavaa etämyötätuntoa ja -tukea, mitä muutakaan oikein voin. Tässä on otettava päivä kerrallaan ja muistettava, että – vaikka sitä nyt onkin vaikea uskoa – aika menee hirveetä vauhtia, itse asiassa koko elämä menee niin kovaa vauhtia, että ihan huimaa. Kohta teinit lentävät kotoa ja itse on eläkkeellä ja ihmettelee, miten ihmeessä elämä voi olla näin lyhyt (terv. nimimerkki ”kokemusta on”). Yritetään nyt vaan tehdä juuri tästä päivästä niin hyvä kuin voidaan näissä olosuhteissa, ei tässä muuta oikein voi. Pää kylmänä, sydän lämpimänä, älä sekoa!

Alla aiemmin ottamani pari kuvaa, pitkäveteinen ja sekoava – olkoon nämä kuvat empatian osoitukseni kaikille, jotka näitä ilmiöitä kokevat.

Asu: jumpsuit by Katri Niskanen

Vegeherätys

Nytkö vasta? Joo, nyt vasta minusta on tullut kasvissyöjä. Aika outo juttu ehkä, sillä luulisi, että olisin oivaltanut asian aikaisemmin. Niinpä, olen tiennyt kasvisyöntiä puoltavat faktat, mutta olen pääosin torjunut ne. Tässä ei varmaankaan tarvitse alkaa luetella lihansyönnin jättämisen etuja eläimille, ihmisille ja luonnolle, kyllä kansa tietää!

Itselleni lopullinen sysäys vegeksi siirtymiseen tuli kuunnellessani ruotsalaisen eläinlääkärin, Lina Gustafssonin, teurastamoraporttia. Gustafsson työskenteli joitain kuukausia teurastamolla työtehtävänään kontrolloida, että teurastamoon tulevat eläimet ovat terveitä ja, että lakeja noudatetaan. Kirjassaan Rapport från ett slakteri Gustafsson kuvailee lainmukaisia, mutta kammottavia, tappotapoja. En mene yksityiskohtiin, mutta nämä kuvailut eläinten – tässä tapauksessa possujen – pelosta, ahdistuksista ja paniikista saivat minut voimaan todella huonosti. Sen jälkeen en ole lihaa suuhuni laittanut!

Ehkä tämä empaattisuus possuparkoja kohtaan tuntuu monesta hullulta, elämmehän näitä korona-aikoja ja muutenkin ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä ympäri maailmaa erilaisissa katastrofeissa; sodissa, nälänhädässä ja sairauksissa. Totta! Mutta se, että haluaisi jotenkin suojella eläimiä, ei ole pois meiltä ihmisiltä, uskoisin.

No, tämän postauksen tarkoitus ei ole sen kummemmin ottaa kantaa mitenkään ponnekkaasti minkään puolesta tai mitää vastaan erityisesti, kunhan vaan halusin tässä aikani kuluksi kertoa saaneeni vegeherätyksen. Omasta mielestäni myöhään on parempi kuin ei koskaan. Kaikki tehköön miten haluavat, mutta suosittelen silti tutustumaan edellä mainittuun rapsaan ja muutenkin funtsimaan lihansyönnin vähentämisen etuja.

Tässä teille loppukevennykseksi taannoin Tukholmassa hotellin käytävällä ottamani kuva. Kuva on tuotokseni aiemmissa postauksessani mainitseman Fotografiskan workshopin aikana.

Pusero: Rodebjer, housut Zara, kengät Minna Parikka
ps. ethän huomaa rikkinäisiä sukkiksia 🙂

Höpsö rokkaaja

Heippa täältä hiljaiselosta! Kuten kaikilla muillakin, on minunkin kalenterini yllättäen täynnä krukseja ja peruutuksia. Minkäs mahtaa, näinä aikoina on vaan puhallettava yhteen hiileen, oltava varovainen ja toteltava kaikkia ammattilaisten suosituksia. Monen muun tavoin minäkin yritän keksiä hyvää ajanvietettä täällä kotona. Nyt on todellakin aikaa kotiharrastuksiin, valokuvaamiseen ja arkistojen läpikäyntiin. Lisäksi olen saanut arvokasta yhteisaikaa muusikkomiehen kanssa – keikathan meni metsään siinä sitten saman tien.

Minulla on muutama omakuvataide -proggis meneillään, joten niitä pystyn tosiaan tekemään täällä kotistudiossa. Jokin aika sitten kuvasin itseni Ekin kitaran kanssa riehumassa. Todettakoon, että itse en osaa tuottaa yhtä ainoatakaan säveltä, enkä ole muutenkaan musikaalinen. Kuva on siis täysin lavastettu, mutta kuvastaa satunnaista himoani karjua ja kiljua ulos kaikki harmitus ja angsti. Kaikesta lavastelusta huolimattan; ylläni on ihan aito AinoHeinio-malliston mieletön nahkis, jonka ”sorruin” ostamaan muutama kuukausi sitten ja jonka haluan tässä teille näyttää. Rakastan tätä rotsia yli kaiken ja tulen aivan varmasti käyttämään upeutta kevään edetessä.

Voimia ja rakkautta kaikille!

Terkkuja Slussenilta!

Heippa taas!

Nyt olen äärimmäisen inspiroitunut ja hyvällä tuulella! Vietin viikonlopun Tukholmassa Fotografiska Akatemian kurssilla. Asuimme Scandic Sjöfartshotellissa, joka sijaitsee lähellä Fotografiskaa, ihan Slussenin kupeessa.

Slussen on ollut jo useita vuosia suuren myllerryksen vallassa; vanha valtaisa rakennelma puretaan ja tilalle tulee uusia siltoja, liikenneterminaali ym. ym. Jänskää nähdä millaiseksi alue lopulta muuttuu.

No, joka tapauksessa siis vietin aivan ällistyttävän ihanan viikonlopun yhden Ruotsin menestyneimmän valokuvaajan, Knut Koiviston vetämässä workshopissa. Knutin innostunut, innostava ja kannustava asenne meitä kaikkia valokuvaajia kohtaan oli ainutlaatuista. Sain tsiljoona ahaa-elämystä ja lisää itseluottamusta taas jatkaa eteenpäin valitsemallani tiellä. Kurssilta sain myös monta uutta ruotsalaista valokuvaajaystävää.

Eki oli reisulla mukana ja lauantai-iltana kävimme Gamla Stanissa libanonilaisessa Oummi-ravintolassa, suosittelen! Raflasta köpöttelimme vielä Stampen-musaklubille hetkeksi. En todellakaan jaksanut paljoa hillua, kurssi oli sen verran tiivis ja saimme myös kuvaustehtäviä illoiksi.

Iltaläksyinä saimme tehtäväksi ottaa jokunen muotokuva tai omakuva, tässä alla pari ottamistani kuvista. Nämä eivät nyt ole ihan varsinaisia muotokuvia, mutta ei kai se mitään. Tykkään saada pientä huumoria ja outoutta kuviini. Otin kuvan siis 10 sek. itselaukaisulla, kamera jalustalla. Meikkasin rajusti ja heittäytdyin tuohon pyörivään tuoliin lakanaan kietoutuneena.

Tällä reissulla en ehtinyt paljoa kierrellä kaupungilla, mitä nyt sunnuntai-iltana ennen lentoasemalle lähtöä kipaisin Åhlensilla ohimennessa tempaisemassa mukaan päheät pinkit ”disco-byysat”, ehkä esittelen ne jossain vaiheessa.

Elossa!

Olen elossa, ei huolta! Stadinainen on vihdoin herännyt talviunilta – tai oikeastaan en minä millään unilla ole loikoillutkaan, sen sijaan olen opiskellut ihan hullun maanisesti – lähes 24/7!

Taisin aiemmin kertoa, että olen aloittanut, tai oikeammin jatkanut, valokuvauksen opiskelua. Aloin siis syksyllä täyspäiväiset valokuvauksen opiskelut HEO-opistossa. HEOn ohella olen osallistunut kymmeniin valokuvauksen ja valokuvataiteen workshopeihin ja kursseihin niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Olen siis kohdistanut lähes kaiken mahdollisen energiani tähän uudelleen syttyneeseen intohimooni. Olinhan minä ihan kelvollinen kuvaaja jo aiemminkin (vai olinko?), mutta nyt päätin ottaa homman kunnolla haltuun. Niinhän se sitten on, että tieto lisää tiedonjanoa ja tiedän, että en koskaan tule olemaan valmis. Mutta ei se mitään, sillä rakastan tätä oppimisprosessia! Tämän vuoden aikana olen – teknisen osaamisen lisäksi – kehittänyt omaa ilmaisuani, etsinyt, ja ehkä jopa osaksi löytänytkin, oman kuvakieleni. Matka jatkuu, minulla on edelleen meneillään ja tulossa useampi workshop – olen ihan intona!

Muilla elämän osa-alueilla menee myös ihan kivasti, vaikka esim. kuntoiluun ei ole ollut ihan tarpeeksi aikaa. Syksyllä murtui myös vasen ranteeni ( valokuvaustouhussa!?) ja sekin on vaikuttanut treenaamiseen, enkä esim. ole voinut ohjata, enkä muutenkaan harrastaa, rankempia voimatreenejä samalla mitalla, kuin olisin halunnut. Toisaalta, vamman johdosta jouduin puntaroimaan muita fyysisen aktiviteetin vaihtoehtoja ja löysin vesiliikunnan uudestaan. Pidin aiemmin vesijumppaa aika lällynä treeninä, mutta nyt olen huomannut, että se on todella tehokasta, jos tekee tosissaan. Ja minähän teen!

Onhan tässä kaikkea muutakin ollut, ei kuitenkaan mitään mullistavaa. Olen päättänyt aktivoitua tällä palstalla taas, joten jatkoa seuraa.

Puss och kram

Ripsu